Poliittiset virkanimitykset ovat Suomen sitkeä valuvika
Opetus- ja kulttuuriministeriön ylijohtajan nimitys nosti jälleen poliittiset virkanimitykset julkiseen keskusteluun. Kohu kertoo kuitenkin vähemmän yksittäisestä tapauksesta ja enemmän suomalaisen politiikan vakiintuneesta tavasta – ilmiöstä, johon kaikki eduskuntapuolueet ovat vuorollaan syyllistyneet.
Helsingin Sanomien paljastus oikeuskanslerin toistuvista puuttumisista opetus- ja kulttuuriministeriön virantäyttöön oli poikkeuksellinen. Kyse oli kulttuuri- ja taidepolitiikan ylijohtajan virasta, johon tiede- ja kulttuuriministeri Mari-Leena Talvitie ajoi viime vuoden lopulla kokoomustaustaista Juha Rintamäkeä. Oikeuskanslerin useat huomautukset osoittivat, että nimitysprosessi ei täyttänyt hyvän hallinnon vaatimuksia.
Poikkeuksellista tapauksessa ei silti ollut itse poliittinen ohjaus, vaan sen kömpelyys. Ministerin ja ministeriön kansliapäällikön Heidi Backman viittaukset ”kokonaisarvioon” paljastivat pikemminkin sen, miten arkipäiväisiä poliittiset virkanimitykset edelleen ovat.
Suomi on toki kulkenut pitkän matkan 1970-luvulta, jolloin kunnissa jopa vahtimestarien paikat jaettiin puolueiden kesken. Silti myös nykyinen hallitus on nimittänyt järjestelmällisesti omia taustavaikuttajiaan virallisesti epäpoliittisiin huippuvirkoihin. Kokoomuksen vastuulla on ollut useita korkeita nimityksiä, muun muassa työ- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikön sekä EU-suurlähettilään tehtävät.
Myös perussuomalaiset ovat osallistuneet käytäntöön: sisäministeri Mari Rantanen nimitti oman poliittisen valtiosihteerinsä suojelupoliisin päälliköksi. Backmanin oma nimitys puolestaan tapahtui aiemmin opetusministeri Anders Adlercreutz voimakkaalla tuella – taustalla oli RKP:n entinen eduskuntavaaliehdokas.
Suurin kohu nähtiin kuitenkin Kelan pääjohtajan nimitysprosessissa, joka ei ollut suoraan hallituksen käsissä. Tehtävään valittiin lopulta kokoomuslainen Lasse Lehtonen, kun kansanedustaja Arto Satonen ei yltänyt virkaan.
Tässä valossa opposition voimakas paheksunta Rintamäen nimityksestä kuulostaa ontolta. Edellisellä hallituskaudella erityisesti keskusta ja SDP huolehtivat omien verkostojensa asemista, eikä vihreiden tai vasemmistoliitonkaan kädet ole puhtaat. Poliittisista virkanimityksistä huolestutaan yleensä vasta silloin, kun oma puolue on oppositiossa.
Hyvä esimerkki tästä on kokoomuksen vuonna 2020 tekemä kirjallinen kysymys, jossa poliittisia virkanimityksiä kuvattiin ”korruption ilmentymäksi”. Kysymyksen allekirjoittajien joukossa oli myös nykyinen ministeri Talvitie. Hallitusvastuussa samat periaatteet kuitenkin unohtuvat nopeasti, ja omat nimitykset muuttuvat kielellisesti ”epäpoliittisiksi”.
Ilmiö ei ole harmiton. Kun poliittinen ohjaus ulottuu yhä alemmas virkakunnassa, moni pätevä mutta puolueisiin sitoutumaton hakija luopuu virkojen hakemisesta. Se heikentää koko hallinnon osaamispohjaa. Lisäksi politisoitunut virkakunta voi jarruttaa seuraavan hallituksen politiikkaa, mikä kaventaa kansanvallan toteutumista.
Vuodesta 2019 lähtien valtion virkanimityksistä on voinut useimmissa tapauksissa valittaa, mutta ylimmän virkajohdon nimitykset – kuten presidentin ja valtioneuvoston tekemät päätökset – ovat yhä valitusoikeuden ulkopuolella. Linjalle on perusteensa: ministereillä on demokraattinen mandaatti ja poliittinen vastuu. Täysi automaatio ei ole ratkaisu, eikä poliittinen tausta tee kenestäkään kelvotonta.
Silti valvontaa ja valitusoikeutta olisi syytä laajentaa. Vielä tärkeämpää olisi muuttaa politiikan tapoja. Tällä hetkellä suomalaisessa politiikassa näkyy aiempaa avoimempi kyynisyys ja röyhkeys: hallitus pyrkii blokkipolitiikan suojassa maksimoimaan valtakautensa hyödyt. Sitä helpottaa se, etteivät poliittiset virkanimitykset enää juuri paina vaa’assa äänestyskopissa.
Ja niin kauan kuin näin on, poliittiset virkanimitykset pysyvät sitkeänä osana suomalaista vallankäyttöä – puolueesta riippumatta.
Periaatteet oppositiossa, käytännöt hallituksessa
Kirjallinen kysymys KK 649/2020 vp
Pihla Keto-Huovinen kok ym.
Kirjallinen kysymys poliittisista virkanimityksistä
Eduskunnan puhemiehelle
Poliittiseksi virkanimitykseksi voidaan kutsua tilannetta, jossa pätevimmän hakijan sijaan valitaan ehdokas, joka on esimerkiksi tietyn puolueen jäsenyyden tai viranhoidon kannalta muun epärelevantin taustan takia sopivin ehdokas. Tätä voidaan pitää jopa yhtenä korruption ilmentymänä.
Räikeimpiä tapauksia on mahdollista yrittää tehdä hyväksyttävämmiksi räätälöimällä kelpoisuusvaatimukset vastaamaan juuri etukäteen halutun ehdokkaan vahvuuksia, vaikka nämä eivät olisikaan viranhoidon kannalta oleellisimpia vaatimuksia.
Poliittiset virkanimitykset eivät kuulu Suomen kaltaiseen oikeusvaltioon, mutta silti näitä tapahtuu vuosi toisensa jälkeen. Tästä voidaan päätellä, että joko lainsäädäntö tai sen valvonta ei ole riittävällä tasolla.
Ponsiosa
Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitämme asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:
Takaako nykyinen lainsäädäntö riittävällä tasolla, että pätevin hakija valitaan virkaan, ja jos ei, niin mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä parantaakseen tilannetta?
Helsingissä 11.9.2020
Pihla Keto-Huovinen kok
Terhi Koulumies kok
Timo Heinonen kok
Sinuhe Wallinheimo kok
Pauli Kiuru kok
Elina Lepomäki kok
Mia Laiho kok
Jukka Kopra kok
Sari Sarkomaa kok
Arto Satonen kok
Marko Kilpi kok
Kari Tolvanen kok
Ville Kaunisto kok
Pia Kauma kok
Mari-Leena Talvitie kok
Anne-Mari Virolainen kok
Matias Marttinen kok
Sari Multala kok