Perhe pyysi sururauhaa – miksi Olivia Oraksen kuolemasta tehtiin silti hetkessä lukuisia uutisia?

27-vuotiaan Olivia Oraksen kuolema on järkyttänyt hänen läheisiään. Äiti Johanna Oras vahvisti tyttärensä kuoleman ja välitti samalla hyvin selvän toiveen: perhe haluaa sururauhan eikä kommentoi asiaa enempää. Siitä huolimatta suomalaismediassa alkoi nopeasti ilmestyä uusia Oliviaa ja hänen perhettään käsitteleviä artikkeleita. Herää kysymys: missä kulkee uutisoinnin ja surevan perheen kunnioittamisen raja?

Taiteilija Johanna Oraksen ja taidekauppias Reijo Oraksen tytär Olivia Oras on kuollut vain 27-vuotiaana.

Ensimmäisenä asiasta kertoi Uuno-media perjantaiaamuna. Myöhemmin Johanna Oras vahvisti suru-uutisen Ilta-Sanomille. Samassa yhteydessä välitettiin perheen yksiselitteinen viesti: perhe toivoo sururauhaa eikä kommentoi asiaa enempää.

Toive on helppo ymmärtää. Oman lapsen kuolema on yksi raskaimmista menetyksistä, jonka vanhempi voi joutua kohtaamaan.

Silti vain hetkeä myöhemmin Olivia Oraksen nimi alkoi näkyä laajasti suomalaismedioiden otsikoissa.

Yksi uutinen vaihtui nopeasti moneksi

Kuolemasta kertominen on perusteltavissa uutisena. Olivia Oras oli ollut julkisuudessa ja kertonut aikaisemmin avoimesti elämästään.

Mutta tämän jälkeen uutisointi ei jäänyt pelkästään kuoleman kertomiseen.

Perjantaina 4. syyskuuta uutisvirtaan ilmestyi lyhyen ajan sisällä muun muassa juttuja Olivia Oraksen viimeisestä sosiaalisen median päivityksestä, hänen aikaisemmasta elämästään sekä Reijo Oraksen vuosia sitten tyttärestään lausumista sanoista.

Ilta-Sanomat puolestaan nosti esille Oraksen perheen aikaisempia menetyksiä ja tragedioita.

Kaikki tämä tapahtui käytännössä samoihin aikoihin, kun julkisuuteen oli kerrottu perheen pyytävän sururauhaa.

Siksi on aiheellista kysyä: kuinka monta artikkelia yhden nuoren ihmisen kuolemasta tarvitaan?

Sururauha ei ole juridinen uutisointikielto

On tärkeää todeta, ettei omaisten esittämä sururauhatoive automaattisesti estä mediaa uutisoimasta kuolemasta.

Toimitukset päättävät itsenäisesti siitä, mitä ne julkaisevat.

Mutta oikeus julkaista ja velvollisuus julkaista eivät ole sama asia.

Journalistin ohjeissa todetaan, että jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava. Ohjeissa muistutetaan myös, etteivät kaikki julkiset tiedot välttämättä ole sellaisia, että ne pitäisi julkaista uudelleen.

Kuolemantapausten kohdalla ohje on vieläkin selvempi: tietoja hankittaessa ja kuolemasta uutisoitaessa on aina noudatettava hienotunteisuutta.

Juuri sana ”hienotunteisuus” nousee tässä tapauksessa keskeiseksi.

Missä kulkee raja?

Olivia Oraksen kuolemasta kertova ensimmäinen uutinen on yksi asia.

Sen sijaan vain hetkeä myöhemmin julkaistavat erilliset artikkelit viimeisestä somepäivityksestä, vuosia vanhoista lausunnoista ja perheen aikaisemmista tragedioista herättävät jo aivan toisenlaisen kysymyksen.

Onko niiden tarkoituksena välittää yhteiskunnallisesti merkittävää tietoa – vai saada lukija klikkaamaan?

Kuolema kiinnostaa ihmisiä. Julkisuudesta tutun nuoren ihmisen kuolema kiinnostaa vielä enemmän. Mediatalot tietävät tämän.

Juuri siksi toimituksilta pitäisi voida odottaa erityistä harkintaa.

Kaikkea sellaista, minkä pystyy julkaisemaan, ei tarvitse julkaista.

Perheen pyyntö olisi voitu ottaa vakavammin

Perheen toivomuksen kunnioittaminen ei olisi tarkoittanut Olivia Oraksen kuoleman salaamista.

Suru-uutisen olisi voinut kertoa asiallisesti ja arvokkaasti. Samalla olisi voitu todeta, että omaiset eivät halua kommentoida asiaa ja pyytävät rauhaa.

Sen jälkeen toimituksilla olisi ollut mahdollisuus tehdä myös toinen päätös:

antaa perheen surra.

Sen sijaan muutamassa tunnissa yhden kuoleman ympärille muodostui kokonainen uutisvirta.

Se tuntuu erityisen rajulta tilanteessa, jossa äiti on juuri menettänyt 27-vuotiaan tyttärensä.

Median tehtävä on kertoa uutisia. Se on sananvapauden kannalta välttämätöntä.

Mutta hyvään journalismiin kuuluu myös kyky tunnistaa hetki, jolloin kaikkea mahdollista ei tarvitse kaivaa esille.

Jos sana sururauha merkitsee jotain, sen pitäisi merkitä ainakin sitä, että juuri lapsensa menettäneen perheen ympärillä osataan hetkeksi hiljentää tahtia.

Joskus journalistisesti vastuullisin ratkaisu ei ole uuden otsikon kirjoittaminen – vaan ihmisen surun kunnioittaminen.