Onnellisin maa – mutta kenelle?
Suomi on jälleen valittu maailman onnellisimmaksi maaksi. Uutinen toistuu vuodesta toiseen, ja siihen on helppo olla tyytyväinen. Samalla jää kuitenkin liian vähälle huomiolle toinen, synkempi todellisuus: Suomessa tehdään vuosittain noin 750 itsemurhaa – yli kolme kertaa enemmän kuin tieliikenteessä kuolee ihmisiä.
On aiheellista kysyä, mitä “onnellisuus” oikeastaan mittaa.
Kansainväliset vertailut perustuvat ihmisten arvioon omasta elämästään kokonaisuutena. Suomessa keskiarvo on korkea, noin 7,8. Tämä kertoo paljon toimivasta yhteiskunnasta: turvallisuudesta, luottamuksesta ja toimeentulosta. Mutta se ei kerro kaikkea. Se ei kerro niistä ihmisistä, joiden arvosana olisi nolla.
Keskiarvo voi näyttää hyvältä, vaikka osa ihmisistä voi erittäin huonosti. Itsemurhat eivät jakaudu tasaisesti, vaan kasautuvat tiettyihin ryhmiin. Erityisesti keski-ikäiset miehet ovat riskissä, ja viime vuosina myös nuorten pahoinvointi on kasvanut. Kun joka kymmenes aikuinen on kokenut itsemurha-ajatuksia, kyse ei ole marginaalisesta ilmiöstä.
Suomalaisessa kulttuurissa korostuu itsenäisyys ja pärjääminen. Se on vahvuus, mutta myös riski. Apua haetaan usein liian myöhään. Ulospäin kaikki voi näyttää olevan kunnossa, vaikka sisällä olisi kriisi.
Hyvinvointivaltio tarjoaa monia asioita, jotka tekevät elämästä keskimäärin hyvää. Mutta rakenteet eivät yksin riitä poistamaan yksinäisyyttä, mielenterveyden ongelmia tai toivottomuuden kokemusta. On eri asia elää turvallisessa maassa kuin kokea elämä merkitykselliseksi.
Lisäksi on syytä pohtia, ketkä näihin onnellisuuskyselyihin lopulta vastaavat. Vaikka tutkimukset pyritään tekemään edustavasti, kaikkein huonoimmassa asemassa olevat ihmiset jäävät helposti niiden ulkopuolelle. Vakavasti masentunut, syrjäytynyt tai kriisissä oleva ihminen ei välttämättä jaksa tai halua vastata kyselyyn lainkaan.
Tällöin kaikkein vaikein pahoinvointi ei näy tuloksissa. Onkin mahdollista, että mittaamme ennen kaikkea niiden ihmisten kokemusta, joilla menee jo valmiiksi kohtuullisesti – ja samalla ne, jotka voisivat huonoimmin, jäävät tilastojen ulkopuolelle.
Onko Suomi siis oikeasti onnellinen? Kyllä – mutta vain tietyssä mielessä. Suomi on maa, jossa elinolot ovat keskimäärin erittäin hyvät ja ihmiset luottavat toisiinsa ja yhteiskuntaan. Samalla on kuitenkin tunnustettava, että hyvinvointi ei jakaudu tasaisesti, ja osa ihmisistä jää yksin vaikeuksiensa kanssa.
Siksi onnellisuuspuhetta pitäisi täydentää rehellisemmällä keskustelulla pahoinvoinnista. On tärkeää olla ylpeä siitä, mikä toimii. Mutta yhtä tärkeää on nähdä ne, jotka jäävät ulkopuolelle.
Todellinen mittari ei ole vain korkea keskiarvo, vaan se, kuinka harva jää yksin.
Jos haluamme olla aidosti onnellinen maa, meidän on uskallettava katsoa myös varjoihin.