Kemijoen uitto – Metsien valtatie, joka virtasi aikansa ohi

Kemijoki ei ollut pelkkä virta – se oli vuosikymmenten ajan elinkeino, elämänlanka ja liikenneväylä Lapin metsiin. Puutavaran uitto Kemijoella oli yksi Suomen metsäteollisuuden suurista tarinoista. Sen huipulla työskenteli tuhansia ihmisiä, ja tukkien matka halki 7000 kilometrin uittoväylien oli tärkeä osa koko kansantaloutta.

Alkujuuret 1700-luvulla – teollinen uitto alkaa 1800-luvulla

Kemijoen uiton historia ulottuu 1740-luvulle, jolloin jokivarteen perustettiin ensimmäiset vesisahat. Varsinaisen teollisen puutavaran uiton voidaan katsoa alkaneen 1860-luvulla, kun Laitakarin ja Röytän höyrysahat aloittivat toimintansa. Uitto sai kuitenkin todellista vauhtia vasta 1870-luvulla Karihaaran sahan käynnistyttyä. Kemi Oy aloitti toimintansa vuonna 1893.

Saman vuoden aikana heräsi myös ajatus yhteisestä uittojärjestelmästä – yritykset suunnittelivat uittoyhdistyksen perustamista, mutta yhteisymmärrykseen päästiin vasta myöhemmin. Vuonna 1901, uuden vesilain häämöttäessä, sopimus viimein syntyi. Laki astui voimaan 1902 ja velvoitti uittoyhdistysten perustamisen. Kemi Oy vuokrasi yhdistykselle kaluston ja rakennukset – muun muassa Myllyniemen erottelualueen, joka myöhemmin kasvoi Euroopan mittakaavassa merkittäväksi työmaaksi.

Uiton kulta-aika ja Myllyniemen valtava erottelukeskus

Kemijoen uiton huippu ajoittui 1950–60-lukujen taitteeseen. Silloin puuta tarvittiin enemmän kuin koskaan. Uitto kasvoi niin valtavaksi, että puiden erottelu oli siirrettävä uuteen paikkaan – Myllyniemeen, jokisuun itärannalle. Myllyniemen sortteerialueesta tuli koko Euroopan mittakaavassa yksi suurimmista puutavaran erottelupaikoista.

Kesäisin jopa 1200 työntekijää työskenteli alueella. Erottelukausi alkoi juhannuksen tienoilla ja päättyi syksyn jäiden tultua. Työtä tehtiin kahdessa vuorossa yötä päivää. Kolmimetristä sahatavaraa erottelivat miehet pitkien siltojen päältä, ja parimetristä pinotavaraa erotteltiin vedessä seisovista tynnyreistä käsin. Alkuun kaikki tehtiin käsityönä, puun kylkeen lyötyjen merkkien mukaan. Myöhemmin 1950-luvulla siirryttiin koneellistettuun yhteiserotteluun.

Keväisin työmaata rakennettiin uudelleen: jopa 4000 paalua juntattiin paikoilleen jäiden lähdettyä. Vastaavasti kaikki tuli myös purkaa ennen talvea – muuten tulvavedet saattoivat viedä kaluston mennessään, kuten kävi kohtalokkaasti vuonna 1919.

Uitto työllisti tuhansia – mutta koneet ja rekat veivät voiton

Uitto oli alueellinen jättityöllistäjä. Vuosina 1920–1960 työvoimaa oli keskimäärin 2000–3000 henkeä vuosittain. Vaikka työ oli kausiluontoista ja raskasta, se tarjosi elannon isolle osalle jokivarren yhteisöjä. Esimerkiksi vuonna 1960 uitettiin 2,5 miljoonaa kuutiometriä puuta – määrä, joka vastasi noin 250 000 hevoskuormaa.

1970-luvulle tultaessa alkoi alamäki. Uitto jäi vähitellen kumipyörien ja rautateiden varjoon. Vuoteen 1985 mennessä puolet puusta kuljetettiin jo rekka-autoilla. Viimeiset puut uitettiin Kemijoessa vuonna 1991 – nippu-uittoa ei koskaan otettu käyttöön, ja ympäristövaatimukset kasvoivat. Jo aiemmin, vuonna 1988, uitto päättyi myös Iijoessa samoista syistä.

Muistona kulttuuriperintö – Myllyniemi elää yhä

Vaikka uitto on päättynyt, sen jäljet näkyvät edelleen. Myllyniemen alueella on säilynyt lukuisia rakennuksia – asuinrakennuksia, ruokaloita, verstaita ja pajoja, jotka palvelivat uittoväkeä. Moottoriverstaalla huollettiin paitsi Myllyniemen kalustoa, myös Isohaaran ja Taivalkosken altaiden varusteita.

Alue on nykyään osa valtakunnallisesti merkittäviä rakennettuja kulttuuriympäristöjä. Se muistuttaa ajasta, jolloin joki oli tärkeämpi kuin tie – ja puu kulki veden viemänä.