Karihaaran Tenho – urheiluseura tehtaan varjossa

Minulle Karihaaran Tenho oli ensimmäinen seura mihin liityin 1970-luvulla. Pelasin jalkapalloa ja jääkiekkoa sekä yrtin aloittaa painiharastuksen mutta se matka jäi lyhyeksi mutta kiva kokemus. Olen nyt saannut kerättyä seuran historiaa ja siitä saamme kiittää Taisto Matinlassia joka on alla olevan jutun kirjoittanut. Siinä Tenhon historia loppuu vuoteen 1977 kun Taisto teki tuon jutun Jatuliin, mukavia lukuhetkiä.

Järjestynyttä urheilu- ja nuorisotoimintaa aloiteltiin Karihaarassa Suomessa v. 1905 puhjenneen suurlakon aikoihin. Silloin syntyi Karihaaraan nuorisoseura Koitto. Osa seuran jäsenistä oli jo tuolloin hiukan ”urheilukärpäsen puremaa”, joten oli aivan luonnollista, että asiasta kiinnostuneet aloittivat voimisteluharjoitukset Karihaaran Juntolla Kemi Oy:n leipomorakennuksessa. Tästä olikin enää vain harppaus varsinaisen, järjestelmällisen urheilutoiminnan alkamiseen. Maaliskuussa v. 1910 perustettiin V- ja U-Seura Karihaaran Tenho.

Seuran alkutaival oli kaikkea muuta kuin helppo. Ensimmäinen vakava takaisku koettiin, kun toimipaikka, Karihaaran Työväentalo, paloi. Pian kohosi uusi työväentalo, jonka rakentamiseen myös nuoren urheiluseuran jäsenet tarmokkaasti osallistuivat.

Alkuajan puuhamiehiä

Tenhon ensimmäinen varsinaisen toiminnan käynnistäjä oli voimistelunjohtaja Jussi Tervo, jota ajan tavan mukaan myös seuran ”johtajaksi” nimitettiin. Hänen ansiokas toimintansa jatkui aina hänen kuolemaansa (v. 1922) saakka. Tervon työn jatkaja ja toiminnan kehittäjä oli Juho Riiski. Muina pitkäaikaisina ”johtajina” asiakirjoissa mainitaan Hj. Tamminen, E. Pölkkynen, R. Mikkonen, E. Hovi, K. Paaso, H. Roth, A. Mikkonen, A. Juntheikki, Hj. Ämmälä, E. Törmänen, I. Mikkonen ja O. Weck.

Oleellista tälle varhaiskauden toiminnalle oli urheilutoiminnan ohella erittäin voimakas aatteellinen työ ja valtava talkoohenki.

Varhaisvuosien urheilumuodot

Näiden vuosien keskeisin ja ilmeisesti pääharrastuslaji oli voimistelu, jota harrastivat ainakin jonkin verran seuran kaikki urheilijat varsinaiseen ”leipä- lajiin” katsomatta. Myös paini ja hiihto sekä jossakin määrin yleisurheilu ovat alusta asti olleet Tenhon ohjelmassa. Yleisurheilua tosin harrastettiin lähinnä pihamaille kyhätyillä suorituspaikoilla tai metsissä maastojuoksun merkeissä.

Asiakirja-aineistoa ensimmäisen kolmen toimintavuoden ajalta ei ole säilynyt, sillä se lienee tuhoutunut ensimmäisen työväentalon palossa. Joka tapauksessa Tenhon ensimmäinen toiminnallinen kausi kesti aina kansalaissotaan saakka. Tällä kaudella naiset eivät vielä olleet innostuneet harrastamaan mitään urheilulajia varsinaisesti, mutta sen sijaan seuran huvitoimikunnassa sekä eri kilpailujen ja tilaisuuksien emäntinä he ”kantoivat kortensa yhteiseen kekoon” kunniamaininnan ansaitsevalla tavalla.

Tämän kauden huomattavin hiihtotapahtuma oli ns. ”Tenhon Sarven” hiihto, joka lopulta ratkesi Vilho Savolaisen voitoksi v. 1917.

Kansalaissodan jälkeinen ns. toinen toimintakausi

5.10.1919 herätettiin Tenhon toiminta jälleen henkiin. Kun seura oli v. 1912 liittynyt jäseneksi Suomen Voimistelu- ja Urheiluliittoon, tehtiin 19.10.-19 päätös eroamisesta SVUL:sta. Seuraavana vuonna Tenho sitten liittyi jäseneksi TUL:oon. Seuran jäsenmäärä oli noihin aikoihin vain 130. Tältä ajalta löytyy sen ajan urheilulehdestä maininta, että Tenho on Peräpohjolan parhaiten toimiva seura.

Liekö tällä ollut mitään osuutta siihen, että tuona vuonna heräsi naisten toiminta itsenäisen naistoimikunnan puitteissa henkiin. Kuitenkin vasta neljä vuotta myöhemmin pääsi naisten varsinainen urheilutoiminta alkuun, kun seuralle saatiin ensimmäinen naisohjaaja Tyyne Blyhm (Arvila). Vuosi 1925 oli Tenhossa toiminnallisesti erittäin voimakkaan kehityksen aikaa. TUL:n piirissä aaltoilleet ristiriidat 1920-luvulla johtivat lopulta Tenhon erottamiseen keskusjärjestöstä. Tämä erottamispäätös otettiin seuran keskuudessa vastaan kuin taisteluhansikas. Siihen vastattiin entistä voimakkaammalla toiminnalla sekä esittämällä vaatimuksia TUL:n voimien kokoamisen puolesta. Tällä kaudella, tarkemmin v. 1929, otettiin nyrkkeily ensimmäisen kerran seuran ohjelmaan.

Vuodet 1930-33

Vuosina 1930-1933 Tenho joutui käymään ankaraa ja katkeraa kamppailua olemassaolostaan. Aluksi Oulun läänin maaherra määräsi mahtikäskyllään seuran toiminnan lopetettavaksi, mutta alisti päätöksensä kuitenkin raastuvanoikeuden vahvistettavaksi. Raastupa oli kuitenkin eri mieltä maaherran kanssa, eikä myöskään silloista kaupunginviskaali Keskitaloa miellyttänyt oikeuden päätös. Hän valitti päätöksestä hovioikeuteen. Alkoi pitkällinen oikeudenkäyntien sarja aina korkeimpaan oikeuteen saakka.

Tämä päättyi kuitenkin Tenhon voitoksi, mutta tämän lapualaiskauden vainot ja tästä aiheutuneet vaikeudet lamauttivat Tenhon toiminnan seuran jouduttua mm. luovuttamaan ostamansa maapalstankin entiselle omistajalleen. Puolet maksamastaan kauppahinnasta eli 41 000 mk seura joutui kärsimään vahinkonaan. Näin sitten alkoi Tenhon toiminnassa pitkä mutta ei suinkaan vapaaehtoinen hiljaiselon kausi, joka jatkui aina vuoteen 1945 saakka.

Viime sotien jälkeinen toimintakausi

Seuran henkiinherättäminen tapahtui heti jatkosodan jälkeen jo niinkin varhain kuin 6.1.1945. Toimintavapaus oli saatu, mutta vaikeuksia ei suinkaan toiminnan käynnistämiseltä puuttunut. Pitkä hiljaiselon kausi oli lyönyt lähtemättömät merkkinsä ennen muuta urheilulliselle saralle. Vanhat veteraanit, kuten Isak Mikkonen sekä Kemin Vedon sodanjälkeisen kauden ensimmäinen puheenjohtaja, käynnistivät 443 jäseneen kasvaneen Tenhon toiminnan jälleen voimakkaaseen nousukauteen huolimatta toimipaikan puutteesta sekä taloudellisista ym. vaikeuksista.

Lajeista oli tuolloin runsaudenpulaa, sillä aina 1960-luvun puolivälin paikkeille harrastettiin Tenhossa seuraavia urheilulajeja: yleisurheilu, paini, nyrkkeily, painonnosto, hiihto ja mäenlasku, luistelu, suunnistus, jalka-, kori-, jää- ja lentopallo (yritettiinpä aluksi iskeä pesäpalloakin) sekä jääkiekko. Naisjaoston toiminta oli lähinnä suuntautunut voimisteluun, kuten se on nykypäivinäkin. Lajirunsaus oli tietysti osoitus siitä toimintatarmosta ja innostuksesta, joka toimintaoikeuksien palauduttua purkautui Tenhon kasvaneessa jäsenmäärässä erittäin mittavina niin kansallisina kuin kansainvälisinäkin urheilusaavutuksina.

Lainkaan väheksymättä muiden urheilulajien ja urheilijoiden suorituksia, on todettava, että painissa ja nyrkkeilyssä Tenhon edustajat saavuttivat eniten kunniaa ja mainetta sekä Suomessa että myös ulkomailla. Lukuisten piirinmestaruuksien lisäksi hankkivat seuramme painijat myös SM-mitaleita. Tunnetuin ja menestyksekkäin ”niskanvääntäjämme” on ollut myös hiihtäjänä tunnettu Veijo Leinonen kaksine Suomen mestaruuksineen ja maaotteluedustuksineen. Muista kovista painimiehistä mainittakoot S. Jänesaro, M. Mehtonen, T. Helistö, L. Helistö, Veikko Mäki-Runsas (nykyään ansiokas valmentaja), Esko Halme, H. Parkkila ja T.Nietula. Vuonna 1960 saavutti Seppo Kaikkonen TUL:n juniorimestaruuden mutta sen jälkeen kului useita vuosia, ennen kuin Tenhon painitoiminta näytti voimansa nimenomaan junioritasolla.

1960-luvun lopulla alkanut Tenhon painin uusi tuleminen on tuottanut molskille suuren joukon lahjakkaita painijoita. Tämän päivän kemiläiset paininimet Raimo ja Reijo Rajala, Aulis ja Alpo Tuomainen, Jorma Karppinen, Aarne ja Ari Kauhanen, Jari ja Lauri Laurén sekä SM-kultaa keväällä -76 paininut Kauko Kyllönen ovat Tenhon painitallista taitonsa hankkineet. Harjoitteluolosuhteiden heikkous ja osin vähävaraisuuskin ovat takavuosina ”tehneet hallaa” Tenhon painitoiminnallejoidenkin kasvattien lähdettyähakemaan parempaa ”leipäpuuta”. Tulevaisuus näyttää kuitenkin valoisammalta, ja usko huomeneen antaa varmasti viimme keväänä saavutettu nuorten SM-painien joukkuekilpailin 3.sija jolla Tenho oli Lapin painiseuroista ylivoimaisesti paras.

Toinen valtalaji sotien jälkeen oli nyrkkeily. Vuosina 1945-51 Karihaaran Tenho oli eräs TUL:n ja koko Suomenkin vahvimpiin lukeutunut nyrkkeilyseura. Valmennuksesta vastasivat tuolloin Paavo Mäkynen ja Olli Kolehmainen. Seuran varsinaiset valovoimaiset tähdet olivat Suomen ja TUL:n mestarit Lauri Kostamo ja Ahti Qvist. Heidän ohellaan iskivät Tenhon puolesta Lauri Henttunen, Pentti Maijanen, Paavo Mäkynen, Willy Tuohimaa, Hannes Hietala, Aaro Vedenpää, K. Väisänen ja Reino Rajaniemi. Tulkoon mainituksi, että noihin aikoihin peruuntui eräs sen ajan toiveotteluista seuratasolla Helsingin Jyry – Tenho sen vuoksi, etteivät jyryläiset saaneet ilmoituksensa mukaan tarpeeksi vahvaa joukkuetta jalkeille kehdatakseen otella Tenhoa vastaan. Nyrkkeilyn henkiin herättäminen v. 1960 syksyllä kaatui lähinnä harjoittelutilojen ja valmentajan puutteeseen.

Kolmatta voimalajia, painonnostoa, harrastettiin Tenhossa yhtäjaksoisesti toistakymmentä vuotta. Ollen eräs harvoja lajia harrastaneita seuroja Lapin läänissä, Tenho ehti lyhyenä painonnostokautenaankin yltää mittaviin saavutuksiin. Tämän lajin nimekkäimmät tenholaiset ovat olleet v. -58 TUL:n ja v. – 59 Suomen mestari Mikko Karppinen sekä moninkertainen TUL:n mestari Arvo Tapio. Epätyydyttävät harjoitteluolosuhteet sekä ansiotyön puute paikkakunnalla merkitsivät myös tämän lajin poistumista Tenhon ohjelmistosta.

Yleisurheilutoiminta pyöri Tenhossa vilkkaana siihen asti, kun seurasta erosi suurin osa tämän lajin harrastajia muutti vastikäänperustettuun Karihaaran Visaan. Vielä senkin jälkeen seuramme kasvatti monta kyvykästä urheilijaa vaativiinkin tehtäviin. Nimet Tuula Kormu ja Marja-Leena Kormu (nyk. Luomanperä) ovat 60-luvun alun paikkakunnan yleisurheilijoille (korkeushyppääjille) tuttuja. Pikajuoksija pituushyppääjä – korkeushyppää Jouko Venäläinen kuului Tenhoon juniori-ikäisenä, ja Tenhossa työnsi kuulaa ensimmäiset vuotensa myös Juhani Forsman. Mäki- ja yhdistetyn miehinä tunnetut veljekset Aarre ja Esko Turulin olivat tiiviisti mukana. myös yleisurheilussa. Nykyisin on yleisurheilu Tenhossa lähinnä ”vetäjien” puutteen vuoksi olematonta.

1960-luvun alkupuoliskolla pyöri Tenhossa vireänä myös pikaluistelu. Paavo Matinlassi uhrasi käytännöllisesti katsoen kaiken vapaa-aikansa tämän kestävyys-, tekniikka- ja voimalajin hyväksi. Tuloksiakin alkoi jo näkyä. Tapio Helistö saavutti v. 1960 TUL:n nuorten mestaruuden, ja Kyllikki Kinnunen TUL:n naisten mestaruuden. Vetäjäpula pakotti Tenhon luopumaan tästäkin lajista muutaman vuoden kuluessa.

Jääpalloa pelattiin 1950-luvulla lähinnä vain kuntoilun vuoksi. Tenhon saavutukset tällä urheilun saralla jäivät kovin vaatimattomiksi, ja laji loppuikin lähes itsestään harrastajien puutteen vuoksi. Lyhyistä matkoista huolimatta laji tuli seuralle raskaaksi kustantaa, ja tämäkin seikka oli omiaan vähentämään seuran johdon kiinnostusta lajia kohtaan. Jääpalloilun tilalle tulikin v. 1962 lähtien jääkiekko, joka onkin vetänyt runsaan joukon kemiläisnuoria tämän ”miehisen” lajin piiriin. Tällä saralla Tenho on jo lyhyenä kautena kahteen otteeseen pelaillut suomisarjassa (II divisioonassa). Tosin vastus on tuolloin ollut sitä luokkaa, ettei säilymiseen ole kummallakaan kerralla ollut reaalisia mahdollisuuksia. Vastustajien etuna ovat lisäksi olleet joko tekojääradat tai peräti jäähallit, jotka ovat mahdollistaneet heille aikaisemman jäällepääsyn ja täten antaneet heille myös vankan etulyöntiaseman heti sarjan alkaessa. Siitä huolimatta ei karihaaralaisten suinkaan ole tarvinnut hävetä esiintymisiään ”isoisempiaan” vastaan otellessaan, onpa joskus ollut mahdollisuuksia antaa heille ”oikein isän kädestä”.

Jälkikasvun turvaaminen on alusta saakka ollut Tenhon jääkiekkoilun tärkeimpiä tehtäviä. Siinä suhteessa ovat I-joukkuetta valmentaneiden Allan Jänesaron ja Allan Malmin sekä nykyisin ”hommaa” hoitavan Esa Kaikkosen ohella tehneet erittäin arvokasta työtä Kari ja Mauri Lintunen, Pekka Jänesaro, Aimo Juopperi ja Pertti Seppänen. Tuloksekasta tuo työ on ehdottomasti ollut, sillä har- joitusotteluissa ei paikallisseura Lämäreiden nuorilla ole yleensä ollut ”nokan koputtamista”, siksi ylivoimaisia Tenhon juniorit ovat olleet. Myös niissä sarjoissa, joihin Tenhon nuoret ovat osallistuneet, ovat he kärkijoukkueisiin kuuluneet. Jääkiekkoilu jos mikä on kallista urheilua. Saattaa hyvinkin olla, etteivät Tenhon taloudelliset resurssit yksinään riitä tämän talvisen vauhtipelin pyörittämiseen. Täten olisikin aiheellista tutkia mahdollisuuksia TUL:n alaisen yhteisen jääkiekkoseuran perustamiseksi Kemiin oululaisen mallin mukaan. Lajin poistaminen kemiläiseltä urheilunäyttämöltä olisi kuitenkin liian raskas isku tenholaiselle kiekkoperinteelle. Siihen ei Tenhossa ainakaan ”tältäsyönniltä” uskota.

Hiihto ja mäenlasku ovat puoltakymmentä viimeisintä vuotta lukuun ottamatta olleet Tenhon tärkeimpiä lajeja, olivatpa ne aikanaan jopa seuran vahvimpia lajeja nyrkkeilyn ja painin ohella. Aarre ja Esko Turulin tunnettiin hyvinä mäki- ja yhdistetyn miehinä, ja entinen mestaripainija Veijo Leinonen on hiihdellyt ikämiehenä puoliväliin toistakymmentä piirinmestaruutta, onpa hänellä yli 45-vuotisten sarjassa 1 hopea- ja kaksi pronssimitalia TUL:n mestaruusladuilta. Aikakirjojen kertoman perusteella mainittakoon entisistä hiihtäjistä mm. Uuno Korhonen, Olavi Niemi, Pentti Halonen, Eino Tikkanen, Erkki Karjalainen ja Veikko Henttunen sekä mäkimiehistä Turulinien lisäksi Heikki Viide, Veikko Ylisuvanto ja Reijo Meriläinen. Pitkän päivätyön Tenhon hiihdon hyväksi on tehnyt Toivo Ihalainen toimihenkilöpuolella, eikä unohtaa sovi myöskään Veikko Parviaisen osuutta seuran hiihdon eteenpäin viemisessä. Viime vuosina laji on potenut ”verenvähyyttä”, ja kilpailutoiminta on supistunut huomattavasti, mihin on pidettävä suurimpana syynä toimitsijapulaa.

Suunnistustoiminta käynnistyi Tenhossa v. 1958. Monia vuosia kilpailu- ja koulutustoiminta oli erittäin vilkasta Tenhon järjestettyä sekä kansallisia että kansainvälisiä suunnistuskilpailuja. Noilta vireiltä vuosilta ovat mieliin painuneet sellaiset nimet kuin Toivo Lastumäki, Esko Vittikko, Veikko Timonen, Olavi Väkeväinen, Erkki Karjalainen, Veikko Harvokari ja Olavi Vierimaa. Suurimmat meriitit on saavuttanut Veikko Harvokari sekä kilpailijana että ratamestarina sekä Olavi Vierimaa, joka yli-ikämiesten sarjoissa on ”ravannut” mm. TUL:n mestaruuksia ja muita mitalisijoja. Vajaat 10 vuotta kestäneen suunnistustoiminnan päätyttyä parhaat suunnistajat siirtyivät Intoon, jossa menestys on ollut niin ikään hyvä.

Vuonna 1945 liitettiin Tenhon ohjelmaan jalkapalloilu. Heti alunpitäen sai uusi laji innostuneen vastaanoton, ja sen jälkeen on tämän lajin piirissä harrastajia riittänyt. Tenhon ensimmäinen jalkapallovalmentaja ja toiminnan käynnistäjä oli sittemmin myös erotuomarina erinomaisesti menestynyt Kauko Nousiainen. Hänen ansiokas toimintansa jatkui aina vuoteen 1947 asti. Tenhon ensimmäisen jalkapallojoukkueen kokoonpano oli seuraava: K. Nousiainen, E. Raappana, P. Ikäläinen, E. Helistö, V. Sankala, T. Halttu, R. Salo, A. Siekkinen, H. Kuronen, G. Ruotsalainen ja P. Järvelin.

Jo vuodesta 1946 lähtien Tenho on osallistunut viralliseen kilpailutoimintaan jalkapalloilussa. K. Nousiaisen jälkeen astui valmentajan ”pallille” V. Sankala, jonka tuloksellisen toiminnan katkaisi kuitenkin äkillinen kuolema v. 1951. Tämän jälkeen otti valmentajan tehtävät hoitaakseen Hugo Siekkinen, jonka valmentajakaudella Tenho on toistaiseksi näkyvimmät tuloksensa tässä lajissa saavuttanut. Noihin aikoihin oli toimitsijatehtävissä erittäin kiinteästi mukana myös Eino Piispanen. Seuramme jalkapalloilun kehitys oli aina vuoteen 1962 saakka miltei taukoamatonta eteenpäin menoa. Ensimmäinen ns. täysosuma saatiin v. 1955, jolloin Tenho voitti TUL:n jalkapallomestaruuden. Mestarijoukkueen koostumus tuolloin oli: R. Nousiainen, Ensio Ohtonen, Eino Ohtonen, P. Miettinen, V. Järnfors, H. Siekkinen, K. Parviainen, V. Somppi, E. Jauhiainen, P. Lukkarila, J. Jokinen, T. Somppi, P. Rajala, E. Paananen, H. Somppi ja M. Jokinen.

Tuolloin Tenho pelasi vielä maakuntasarjassa (nyk. III divisioona), mutta siitä huolimatta joukkue pystyi antamaan täyden vastuksen jopa sarjaa paria ylempänä pelaaville maineikkaille seuroille kuten esim. KuPS:lle, joka vilisi maaottelumiehiä. Vuonna 1957 kirjattiin Tenhon tilille merkittävä saavutus, selviytyminen Suomen Cupissa 4 parhaan joukkoon. Loppuottelupaikkakaan ei ollut kaukana, sillä Karihaarassa käydyssä ottelussa pystyi Pietarsaaren Drott vasta jatkoajalla tekemään voittomaalin 1-2 päättyneessä ottelussa. Ottelun arvoa lisää vielä se, että Drott nousi samana vuonna mestaruussarjaan. Näin ei ollut lainkaan ihme, että Tenho v. 1958 ensimmäisenä Lapin läänin joukkueena raivasi tiensä Suomensarjaan (nyk. II divisioona). Siellä saavutettiin seuraavana vuonna 3. sija, eikä nousu SM-sarjaankaan jäänyt kuin vaivaisen 3 pisteen päähän. Nuorten toiminta oli tuohon aikaan erittäin vilkasta, mutta valmennusporras teki pahoja virheitä mm. peluuttamalla epäonnistumisistakin huolimatta jääräpäisesti muista seuroista joko hankittuja tai tulleita pelaajia edustusjoukkueessa kyvykkäiden nuorten vain ”kuluttaessa vaihtomiespenkkiä”.

Tästä seurasi vuosien kuluessa ristiriitoja. Joukkuehenki rakoili, harjoittelu ei kaikille maistunut, ja putoaminen Suomisarjasta tapahtui v. 1962. Joukkue hajosi tuolloin pahasti. Lähes 10 pelaajaa ja valmentaja siirtyivät KePS:iin. Nuorten jalkapalloilijoiden valmennus tuotti kuitenkin hyvää pelaajamateriaalia, ja v. 1963 piirinmestaruuden voittaneesta A-nuorten joukkueesta lähes kaikki jatkoivat edustustasolla.

Niinpä Tenho muutamista ”suoneniskuista” huolimatta raivasi jälleen tiensä Suomensarjaan v. 1966, mistä noususta lankeaa suuri ansio silloiselle valmentajalle Tuure Vesterlingille. Monet povasivat silloin erittäin nuorelle joukkueellemme pikaista paluuta maakuntasarjaan. Kauko Nousiainen ja Eino Pukari taktisine ohjeineen vetivät joukkueen talven aikana sellaiseen kuntoon ja taisteluvireeseen, ettei putoamisesta ollut puhettakaan. Tenhon palloilijoiden kyvykkyys huomattiin myös kilpailijoittemme leirissä, ja niin alkoivat ”muuttolinnut” lennellä Kemin jalkapallotaivaalla tuhkatiheään. Lentosuunta oli lähes yksinomaan Karihaarasta poispäin. Menetykset olivat korvaamattomia, ja kun nuorten valmennuskaan ei enää ollut yhtä tehokasta kuin ennen, oli putoaminen Suomensarjasta edessä v. 1970.

Kirjavoituneesta edustusjoukkueesta lähti jälleen kohti parempia ”leipäpuita” 8 pelaajaa. Valmentajaksi ryhtyneellä Erkki Jauhiaisella oli epäkiitollinen tehtävä ryhtyä kasaamaan joukkuetta jäljelle jääneistä lalloilijoista. Asetettiin tähtäin 5 vuoden päähän nousua ajatellen. Tällaista pitkäjänteisyyttä ei kuitenkaan kaikilta pelimiehiltä löytynyt. Laistettiin harjoituksia ja mikä pahinta lähdettiin lyhytnäköisesti tavoittelemaan ”raha-apajia” tai korkeampia sarjoja. Ainakin jotkut näistä ”muuttolinnuista” ovat joko kokonaan tai osaksi pettyneinä palanneet takaisin kasvattajaseuraansa.

Vuosina 1974-75 hoiti valmentaja vakanssia seurassamme tunnollisesti Raimo Leiti. Vähiin supistunut pelaajamateriaalimme ei kaikilta osiltaan ottanut vakavasti ”Ramen” ohjeita ja lähinnä tästä johtui putoaminen IV divisioonaan, josta nousua takaisin III:een tavoitellaan jo v. – 76 Erkki Jauhiaisen ollessa jälleen Tenhon ”jalkapallolaivan peräsimessä”. Muutaman erittäin kehnon kauden jälkeen myös Tenhon junioritoiminta on vilkastumassa saatuamme ”vetäjiä” tällekin saralle. Tulkoon tässä lopuksi mainituksi vielä kirjaamattomat Tenhon jalkapallosaavutukset: 6 piirimestaruutta sekä edustusjoukkueelle että eri junioreille. Pallomaljan saaminen omaan palkintokaappiin v. 1964 ja Kansan Tahdon mitali v:n 1955 TUL:n mestaruudesta.

Alkuinnostuksen jälkeen koripallotoiminta jäi lähes yksinomaan Eino Ohtosen harteille. Kilpailutoiminnassa ei koskaan kovin korkealle tällä palloilusaralla ylletty. Lähinnä pelailtiin kohtalaisesti menestyen piirisarja- ja kaupunkialueotteluja, kunnes joukkueen kasaaminen kävi pakonomaiseksi ja lajista oli luovuttava.

Sen sijaan lentopallo ”juurtui” paljon paremmin karihaaralaiseen maaperään. Aluksi tyydyttiin lähinnä pelailemaan vain perinteisiä TUL:n joukkueiden keskeisiä ystävyysotteluja, joissa tosin Tenho jo alkuvaiheissa yleensä veti pisimmän korren. 1960-luvun puolivälin paikkeilla Tenho ilmoittautui valtakunnallisiin sarjoihin, mutta luopui parin kauden ajaksi taloudellisten vaikeuksien vuoksi ”leikistä”. Vuonna 1967 tapahtui uusi tuleminen. III sarjatasolla aloitettu kilpailutoiminta on ainakin toistaiseksi ollut parasta Kemissä. Lähes 10 TUL:n Lapin piirin lentopallomestaruutta on jo sinänsä saavutus.

Tämän lisäksi ylsi Tenho Ahti Matinlassin valmennuskaudella erinomaisiin suorituksiin myös SLL:n joukkueita vastaan. Monesti on nousu II sarjaan ollut ”hiuskarvan varassa”, mutta useimmiten tärkeissä, ratkaisevissa, nousua koskevissa otteluissa ovat ”Napapiirin tuntumassa” näytelleetkin pääosaa lentopallojuristeiksi itseään nimittävät herrat. Heidän kotivoittoinen tyylinsä hakee vertaistaan Suomessa. Heidän ratkaisunsa ovat tehneet tyhjiksi Tenhon nousutoiveet usein jo hyvissä ajoin ennen sarjan päätöskierroksia. Vuosi 1976 merkitsi Tenhon lentopalloilussa huomattavaa takaiskua, sillä pelaajamenetysten vuoksi joukkue jouduttiin kokoamaan uudelleen. Sarjasta putoaminen ei kuitenkaan ole lannistanut nuorennusleikkauksen kokenutta joukkuetta, vaan Tenho nähdään kaudella 1976-77 tavoittelemassa nousua III sarjaan.

Liitettäköön tähän lopuksi se joukko tenholaislentopalloilijoita, jotka ovat esittäneet Kemin parasta lentopalloa vuosien saatossa: Tuomo Kajosmäki, Kimmo Kuure, Ahti Matinlassi, Aarno Mylly, Teuvo Mäkinen, Pentti Niinivirta, Veikko Partanen ja Onni Seppälä.

Vaikkakin Tenhon naisjaoston toiminnan esittely on jäänyt näin loppupuolelle, ei se suinkaan merkitse, että sitä väheksyttäisiin seurassa, päinvastoin tekisi mieleni sanoa: ”sokeri pohjalla”. Naisten toiminta on pyörinyt koko sodanjälkeisen ajan voimakkaana ja tuloksellisena. Toiminnan painopiste on ollut tyttöjen ja naisten voimistelussa sekä ohjelmatoiminnoissa. Kuitenkaan ei sovi unohtaa Tenhon naisten osuutta mm. kilpailujen järjestäjinä sekä nuor- ten kouluttajina. Lukemattomissa seuran turneissa ja tilaisuuksissa naisten toiminnallisuus on näytellyt ratkaisevaa osaa. TUL:n liitto- ja piirijuhlien osanottoon ovat naiset antaneet suurimman panoksen. Naisten toimintasaralla on pisimmän päivätyön Tenhossa tehnyt Eini Mäki-Runsas naisten voimistelun ohjaajana ja ohjelmatoiminnan ”sieluna”. Hänen kertomansa mukaan viime sotien jälkeen tehtiin matkoja mm. Ruotsiin – kuorma-autolla.

Oli koppiauto, jonka lavalle leviteltiin havuja pehmikkeiksi. Tenhon naiset kiertelivät eri puolilla maakuntaa iltamia järjestämässä, ja niistä saaduilla varoilla ylläpidettiin voimistelua ja muutakin seuratoimintaa. TUL:n kultaisella ansiomerkillä ja voimistelun kulta- ja hopeamerkillä palkittu Eini on ohjannut mm. hottarista mainittakoot lisäksi mm. Stiina ja Annikki Helistö, Hellin Jaspi, vuosien 1946, -54, -59, -63 ja -70 naisten voimistelun liittojuhlaohjelman.

Tenhottareista mainittakoon lisäksi mm. Stiina ja Annikki Helistö, Hellin Jaspi, Elida Niemi, Aune Helistö, Helga Järnfors, Vieno Hakanen, Tuula Turulin, Anneli Juvonen, Emma Rimpeläinen, Annikki Kehusmaa, Ritva Miettinen, Eila Viitala, Irene Leppikangas ja Elli Korhonen. Elli Korhosen ohella tekevät arvokasta seuratyötä naisvoimistelussa ja pikkutyttöjen innostuneen parven piirissä nykyisin mm. Leila Mansikkala, Aira Joensuu, Toini Jauhiainen, Elina Johansson, Vieno Ruikka ja Hilkka Väntti ollen hyvällä yhteishengellään ja toiminta-aktiivisuudellaan valmiita täyttämään seuran johdon heille uskomia muitakin vaativia tehtäviä.

Pian 70-vuotias Tenho on joutunut vuosikymmenien saatossa kamppailemaan vaikeuksien keskellä. Mitkään urheilupoliittiset myrskytkään eivät ole kyenneet sen perustusta murskaamaan. Talousvaikeuksistakin on selvitty, ja nykyään tilanne on tässäkin suhteessa kohentumassa kaiken aikaa. Suuressa TUL:n perheessä Tenho on osoittanut elinvoimaisuutensa. Seuramme mustamaalaajat ovat toistuvasti joutuneet toteamaan, että ”se pyörii sittenkin”, vieläpä näkyvästikin. Monesti Tenho on joutunut taipumaan toisten tahdosta, mutta sen selkärankaa, päämäärästään tietoista jäsenistöä, ei ole pystytty murtamaan. Pienestä alusta on sikiytynyt yli 1000 henkinen jäsenjoukko, joka on osaltaan merkittävästi rikastuttanut ei vain Kemin vaan koko Lapin läänin urheiluelämää. Aallonpohja on ohitettu, ja tavoitteistaan ja mahdollisuuksistaan tietoinen jäsenistömme marssii kohti uusia voittoja, kohti parempaa huomenta.

Teksti: Taisto Matinlassi (juttu oli Jatuli kirjassa numero 16 / 1977)