Hiipivä diktaattori

Vladimir Putinin tie hiljaisesta virkamiehestä autoritaariseksi hallitsijaksi

Diktaattorit eivät aina nouse valtaan dramaattisesti tai räikeästi. Jotkut tekevät sen hiljaa, hitaasti ja järjestelmällisesti – kunnes huomataan, ettei vaihtoehtoja enää ole. Vladimir Putin on ollut juuri tällainen hahmo: hiipivä diktaattori, jonka karisma ei aluksi vakuuttanut, mutta jonka valta on kasvanut tasaisesti, jopa kylmästi, vuodesta toiseen.

Toisin kuin historialliset diktaattorit kuten Adolf Hitler, Benito Mussolini tai Josip Broz Tito, Putin ei noussut asemaansa suurten kansanliikkeiden tai ideologisten intohimojen siivittämänä. Hän oli aluksi kasvoton KGB-taustainen virkamies – hiljainen, vähän puhuva, lähes väritön. Mutta juuri tässä piilee hänen vaarallisuutensa: hän ei koskaan tavoitellut karismaa – hän rakensi valtaa.

Karismaton alku, järjestelmällinen nousu

Putin ei ollut alussa diktaattori klassisessa mielessä. Häntä pidettiin pragmaattisena, jopa teknokraattisena johtajana. Hänen nousunsa tapahtui nopeasti mutta hiljaa – ensin pääministerinä, sitten presidenttinä. Alkuvaiheessa hänestä haettiin lännessä toivoa: henkilöä, joka vakauttaisi Venäjän 1990-luvun kaaoksen jälkeen.

Mutta vuosien myötä Putin on ottanut käyttöön kaikki autoritaarisen hallitsijan työkalut: median hallinta, opposition tukahduttaminen, vallan keskittäminen, lähipiirin manipulointi ja ulkoisten vihollisten luominen.

Narsismi ilman näyttelyä?

Diktaattoreihin liitetään usein piirteitä kuten arvaamattomuus, vallanhimo, kyvyttömyys myöntää virheitään, narsismi ja jopa psykopaattisuus. Putinista näitä ei aluksi tunnistettu. Hän oli pitkään tunnettu ”kylmänä ja harkitsevana” – miehenä, joka ei hymyile turhaan eikä puhu ylimääräisiä. Intohimottomuus nähtiin jopa hyveenä.

Mutta mitä pidemmälle hänen valtakautensa on edennyt, sitä selvemmin hänen toiminnassaan on alkanut näkyä autoritaarisen vallankäytön peruspiirteet: hän ei salli kritiikkiä, ei siedä kilpailijoita, eikä kestä heikkoutta ympärillään.

Jakaja, ei yhdistäjä

Putinin kyky pelata omaa lähipiiriään toisiaan vastaan on ollut merkittävä osa hänen valtansa säilyttämistä. Hän ei rakenna pysyvää liittoumaa – hän rakentaa keskinäistä riippuvuutta ja pelkoa. Näin hän säilyttää keskipisteen aseman, jossa muut eivät koskaan tiedä, kuka on seuraava uhri ja kuka suosikki.

Tämä on vanhaa autoritaarista taktiikkaa – mutta toimii edelleen. Vallan keskittyminen ja pelon kulttuuri ovat olleet Venäjällä tuttuja ennenkin. Putin ei keksinyt järjestelmää uudelleen – hän toteutti sen tehokkaammin kuin kukaan sitten Neuvostoliiton romahduksen.

Entä kun Putin poistuu näyttämöltä?

Suuria muutoksia ei ole luvassa Putinin jälkeen – ei ainakaan heti. Hänen järjestelmänsä on rakennettu niin, että se kestää hetken ilman häntäkin. Todennäköistä on, että seuraaja jatkaa samaa linjaa – ainakin aluksi.

Putin ei ollut karismaattinen sankari. Hänestä tehtiin valtiomies – sitten johtaja – ja lopulta lähes kiistaton hallitsija. Hän ei noussut lavalle valonheittimissä, vaan astui varjoista, eikä koskaan täysin tullut niistä ulos.

Hiipivä diktaattori. Ja juuri siksi niin vaarallinen.