Kemin Selkäsaaren ”Läskileiri” oli monelle lapselle kesän kohokohta
Aloitan tämän oman muistelon Pohjolan Sanomien artikkelilla vuodelta 2001 kun Uiton maja paloi maan tasalle.
Kesäsiirtolasta jäljellä vain muistot ja hiiltyneet rauniot
Kemiläiset muistavat paikan parhaiten siellä järjestetyistä ”läskileireistä”. Varhain perjantaiaamuna tuli tuhosi Kemin edustalla Selkäsaaren Uiton majan, joka on toiminut myös kesäsiirtolana. Metsähallituksen omistama talo paloi maan tasalle. Palon havaitsivat Stora Enso Oy:n valvontakamerat viisitoista yli kuusi aamulla.
– Palon on jo silloin täytynyt olla suuri. Kun palokunta tuli paikalle rakennus oli täysin tulessa, eikä sitä voitu pelastaa. Palokunta keskittyi palon rajoittamiseen pois ympäröiviltä alueilta. Tuli oli jonkin verran levinnyt maastoon, ja suuri osa piha-aluetta paloi, mutta kahdeksaan mennessä palo saatiin täysin hallintaan, palopäällikkö Alpo Venäläinen kertoi.
Sammutustöissä oli palokunnasta kuusi miestä, jotka saapuivat paikalle veneillä. Käytössä olleet kaksi ruiskua riittivät palon sammuttamiseen, vaikka oli olemassa vaara, että se leviäisi metsäpaloksi.
– Onneksi tuulen suunta oli oikea, Venäläinen totesi.
Venäläisen mukaan palo on voinut kyteä talon sisätiloissa jo edellisestä illasta lähtien. Palon syttymissyytä tai ajankohtaa ei kuitenkaan tiedetä. Myös tuhopolton mahdollisuus on olemassa, ja poliisi tutkii asiaa.
Uiton päätepiste ja kesäsiirtola
Vuonna 1948 valmistunut kaksikerroksinen hirsirakennus oli luokiteltu historiallisesti arvokkaaksi. Alunperin se rakennettiin Kemijoen uiton päätepisteeksi. Sinne majoittui aina kerralla 50 miestä, työnjohto ja emännät.
60-luvulla Metsähallitus vuokrasi talon Kemin kansakoulujen kesäsiirtolatoimintaa varten, ja siellä järjestettiin leirejä 80-luvulle asti. Leirien aikana uiton majalla majoittui kerralla 50-60 lasta sekä ohjaajat. Näistä ”läskileireistä” kemiläiset uiton majan varmasti parhaiten muistavat
Leirien järjestäminen alkoi 40-luvulla. Aluksi leirien tarkoituksena oli turvata lasten fyysistä hyvinvointia pula-ajan ankeissa oloissa. Näillä lihotusleireillä lasten painoon kiinnitettiin varsinkin alkuvuosina tarkkaa huomiota, ja leirilapset valittuinkin sosiaalisin perustein. Ennatystä kantaa poika, joka kuntoutui viikon leirillä 3,9 kiloa.
Leirit oli osa monen kemiläisen lapsuutta
Kesäsiirtolan palon mukana katosi savuna ilmaan iso osa kemiläisten suurten ikäluokkien lapsuutta. Varsinkin 60-luvulla leirit olivat todella suosittuja.
– Kävin 70-luvulla kuutena kesänä kesäsiirtolassa leireillä, parhaimpina kesinä kahdella. Tulee kyllä haikea olo sen savuavia raunioita katsellessa, Nina Anttila sanoi.
Anttila kertoi lapsena kaivertaneensa nimikirjoituksensa taloon ainakin kolmeen eri paikkaan: vinttiin, kellariin ja nukkumahuoneeseen. Hänen neljä sisarustaankin ovat kaikki käyneet leireillä, ja nyt kaikkien puumerkit ovat kadonneet.
– Minä viihdyin leireillä todella hyvin. ja yleensä itseasiassa laihduin niillä. Koko ajan oli jokin peli, leikki tai tapahtuma menossa. Tuli liikuttua niin paljon, ettei viisi ruokaa päivässä lihottanut, Anttila muisteli
– Haaveilin silloin, että omatkin lapseni tulisivat sitten joskus tänne leirille.
Myöskin Selkäsaaressa kaksi kertaa 60-luvulla leireillyt Pasi Anttonen kerto palon aiheuttaneen tunnekuohun
– Jos tämä oh tuhopoltto, niin täytyy kyllä ihmetella eikö ihmisillä mitään muuta tekemistä nykyisin ole. Taloa on usein käyty hajottamassakin sen jälkeen kun siitä on tullut autio, Anttonen kertoo
Palo valvotusti loppuun
Koko päivä tässä näita raunioita vahtiessa menee. Poltamme talon valvotusti loppuun, ettei purkamista jäisi niin paljon, Kemin VPK n jäsen Esa Herva sanoi.
VPK tuli Selkäsaareen puoli kahdeksan aikaan eilen aamulla hoitamaan jälkityöt. Myös loppusammutus hoidettun merivedella.
– Jäljelle jääneet puuelementit varmasti kaadetaan jossain vaiheessa, mutta muuten kivijalka ja rauniot todennäköi sesti jäävät siihen missä ovat nyt.
KEMI
Aino Miikkulainen, 3.8.2001
Oma muisto ”läskileireiltä” 1970-luvulla
Minulle nämä niin sanotut ”läskileirit” olivat kesän kohokohta 1970-luvulla. Odotin joka kevät innolla, kun koulussa jaettiin leirihakemuksia. Täytimme ne äidin kanssa yhdessä, ja kun kutsu leirille tuli, oli riemu suuri. Taisin päästä mukaan joka vuosi ala-asteen aikana, ja yhtenä kesänä olin mukana jopa kahdella leirijaksolla.
Matka leirisaarelle tehtiin aluksi Topi-nimisellä hinaajalla ja myöhemmin Palokunnan Ahti -veneellä. Leiriläiset jaettiin sukupuolen mukaan eri majoitusrakennuksiin – joko pienempään hirsirakennukseen tai suurempaan Uiton majaan, riippuen siitä kumpia oli enemmän: tyttöjä vai poikia.
Pidin itse kovasti leirin ruoasta. Vaikka nukuimme eri rakennuksissa, söimme aina yhdessä aamupalat ja muut ateriat Uiton majassa, jota pidettiin päärakennuksena.
Leirillä riitti tekemistä laidasta laitaan. Pelasimme jalkapalloa hyvällä hiekkapohjalla tai ruohokentällä ja osallistuimme erilaisiin leikkeihin. Majoitusten välillä kuljettiin metsäpolkuja pitkin, matkaa oli noin 500 metriä. Yksi leirin kohokohdista oli lipunryöstöleikki. Siinä lapset jaettiin joukkueisiin, joilla oli omat värilliset nauhansa käsivarsissa. Jokainen joukkue piilotti oman ”lippunsa” – ison väripaperin – ja yritti suojella sitä toisten joukkueiden hyökkäyksiltä. Jos nauha napattiin, joutui pelistä pois. Leikki jatkui niin kauan, kunnes lippu löytyi tai kaikki vastustajan nauhat oli saatu.
Viikon päätteeksi pidettiin iltanuotio. Siellä juteltiin, kuunneltiin musiikkia ja rohkeimmat hakivat tyttöjä tai poikia kävelylle. Tietysti viikon yhteiselo alkoi joskus ärsyttää, ja silloin tuli välillä tehtyä tyhmyyksiä. Muutamaan otteeseen sain rangaistukseksi jäädä vartioimaan lipputankoa iltapalan ajaksi – ihan ansaitusti.
Yhtenä vuotena eräs kaveri tuli moikkaamaan leiriä jollaveneellä. Päätin hetken mielijohteesta hypätä hänen kyytiinsä, vaikka valvojat yrittivät estää sen – etenkin kun minulla ei ollut pelastusliivejä. Lähdimme kuitenkin ja suuntasimme sisäsatamaan, josta minä jatkoin äidin kampaamolle. Äiti ihmetteli ilmestymistäni ja soitti kaupungille, mistä ohjeistettiin, että minut voi laittaa illan veneellä takaisin Selkäsaaren leirille.
Kun palasin, kaikki tietenkin kyselivät, mikä ihme päähänpisto se oli. En osannut oikein vastata – ehkä se oli vain uteliaisuutta tai seikkailunhalua.
Kaiken kaikkiaan minulle jäi leireiltä lämpimiä ja rakkaita muistoja. Ne olivat pieniä seikkailuja, joista riittää vieläkin tarinoita kerrottavaksi.