Eläkkeellä ennen kuin ehdin töihin – ja liian terve ollakseni turvassa
Kun sain vuonna 2023 päätöksen osatyökyvyttömyyseläkkeestä, en tuntenut helpotusta. Tunsin lähinnä putoavani kahden maailman väliin. Satuin tuomaan esille tutkimuksissa, että voisin tehdä jotakin työtä. Siksi minulta evättiin kuntoutusraha ja täysi työkyvyttömyyseläke. Paperilla olin siis yhä työkykyinen.
Todellisuudessa olen 61-vuotias, pitkäaikaissairas ja työmarkkinoilla käytännössä näkymätön. Töitä ei ole. Työkyky ei riitä entiseen. Turvaa ei ole kunnolla mistään. Olen liian sairas työelämään – mutta liian terve järjestelmälle.
Samaan aikaan katson sivusta, kuinka yhä useampi nuori päätyy eläkkeelle jo ennen kuin työura on kunnolla alkanut.
Nuoret ja eläke – uusi normaali?
Vuonna 2024 työkyvyttömyyseläkettä sai joka viideskymmenes alle 35-vuotias. Se tarkoittaa noin 25 900 nuorta ihmistä – kahta prosenttia ikäluokasta.
Kun kuulin luvun ensimmäisen kerran, luulin sen olevan virhe. Ei voinut olla totta, että kokonainen keskisuuri kaupunki nuoria on jo siirretty pois työelämästä ennen kuin se on ehtinyt edes alkaa.
Huoli ei ole enää siinä, että nuoret palaisivat töistä uupuneina tai loppuun palaneina. Huoli on siinä, että moni ei pääse töihin ollenkaan. Kun nuori hakee töitä kuukausia tai vuosia ilman tulosta, alkaa tapahtua jotakin ihmiselle.
Itsetunto murenee. Usko omaan arvoon katoaa. Tulevaisuus kutistuu viikoksi kerrallaan. Ja sitten joku sanoo: “Hae eläkettä.” Jos kerrot olevasi masentunut, ahdistunut, uupunut – ja kukapa ei olisi siinä tilanteessa – diagnoosi löytyy usein nopeammin kuin työpaikka. Diagnoosi avaa oven varmaan tuloon.
Kärjistetysti voisi sanoa: ennen haettiin töitä, nyt haetaan diagnoosia
En sano tätä syyttääkseni nuoria. Sanoisin samoin itsekin, jos olisin 25-vuotias ilman työtä, ilman tulevaisuuden näkymää ja ilman turvaa. Sanoisin: antakaa edes jotakin, mihin nojata.
Minun tieni oli toinen. Minä tein töitä silloin kun vielä pystyin. En hypännyt järjestelmän turvaverkkoon nuorena, vaan vasta kun terveys petti. Silti sain kuulla olevani liian hyväkuntoinen täyteen eläkkeeseen.
Tämä on se ristiriita, jota en pysty ymmärtämään:
Nuori, joka ei ole vielä ehtinyt kulua työelämässä, voidaan todeta työkyvyttömäksi vuosikymmeniksi. Mutta ihminen, joka on tehnyt töitä, maksanut veroja ja sairastunut matkan varrella, joutuu todistamaan kelvollisuuttaan euro kerrallaan.
Arvomuutos – vai turvattomuuden sukupolvi?
Tiedän, että maailma on muuttunut. Nuoret eivät enää elä työtä varten. He haluavat vapaa-aikaa, merkitystä ja mielenterveyttä. Töissä käydään elämisen takia, ei eletä työn takia.
Se on ymmärrettävää. Ja monella tavalla viisasta. Mutta mitä tapahtuu yhteiskunnalle, jossa työ näyttäytyy vain riskinä ja eläke turvasatamana?
Missä vaiheessa arvomuutos muuttuu luovuttamiseksi, ei yksilön vaan järjestelmän tasolla?
Eläke ei ole alku, sen pitäisi olla loppu
Työkyvyttömyyseläkkeen pitäisi olla viimeinen keino. Päätepysäkki silloin, kun kaikki muut ovet on kokeiltu. Ei aloituspiste nuorelle aikuiselle.
Samaan aikaan meillä on kokonainen joukko osatyökykyisiä, ikääntyviä ja sairastuneita ihmisiä, jotka haluaisivat tehdä jotakin – edes vähän – mutta joille ei ole paikkaa. Minä olen yksi heistä. En kaipaa sääliä. Kaipaan järkeä.
Lopuksi
Kun katson nuoria eläkkeellä ja omaa tilannettani siinä välissä, en näe yksilöiden vikaa. Näen järjestelmän, joka on menettänyt suuntansa. Järjestelmän, jossa on helpompaa todistaa itsensä sairaaksi kuin löytää paikka yhteiskunnassa.